Tässä elämä on

Olen onnellinen siitä, että sain elää lapsuuteni ositain 90-luvulla ja osittain 2000-luvun alusta. Olen onnellinen, että lapsuuteeni kuului alkuperäiset muumilaakson tarinat, pokemonit ja kesäleirit (toki kävin niillä vasta vähän vanhempana). Olen onnellinen siitä, että sain elää siinä ajassa, kun pystyit kävelemään naapuriin ja kysymään voisiko naapurin lapset leikkiä sun kanssa.

Oon tyytyväinen siihen että teini-iässä en sortunut mihinkään suurimpiin tyhmyyksiin. Olen tyytyväinen siitä, että pääsin eroon huonosta itsetunnosta ja tulin itsevarmemmaksi. Olen tyytyväinen siihen, että kävin Lapin riparin, joka vimeistään avasi mun silmät siihen, miten mahtavaa on olla mukana erilaisissa yhteisöllisissä asioissa. Oon tyytyväinen siihen, että mun lapuusenkaverit pysyi mun kavereina teiniaikoina.

Ja sitten tää nuori aikuisuus. Mä oon kiitollinen siitä, että sain kauan kaivatun uuden alun ja tajusin, että millainen mä oikeasti oon. Mä oon kiitollinen siitä, että se pieni tiukkapipo pääni sisällä alkaa askel kerrallaan hellittää otettaan mun elämästä. Mä oon kiitollinen siitä, että oon lähtenyt niin moneen mukaan ja nautin opiskelijaelämästäni kaupungista huolimatta. Mä oon kiitollinen siitä, miten paljon kavereita ja ystäviä opiskeluaika on tuonut mulle ja että ne yhdet ja samat kaverit on edelleen mun elämässä.

Mulla on siis ollut kaikki hyvin, jos koulukiusaamista, itsetunnon menetystä, stressin hetkittäistä yliotetta elämästäni, riitoja ja erkaantumisia kavereiden kanssa, läheisien sukulaisten menetystä, läheisien huolien ottamista omiksi huoliksi, sopeutumattomuutta sun nykyiseen asuinkaupunkiin, yksinäisyyden aiheuttamaa tuskaa ja ikävää ja kolarin aiheuttamaa shokkia ei lasketa.

Täydellinen elämä, eikö niin? Surut ja ilot käy käsi kädessä ja taskussa on monta toteutunutta sekä särkynyttä unelmaa. Takana monta hienoa sekä noloa hetkeä. Silmistä heijastuu sekä elämän onnellisimmat että surullisimmat hetket ja sydän varjelee kaikkea näitä. Ja kuka tietää mitä on edessä. Mä oon vasta melkein 21 ja mulla on koko elämä edessäni. Pitäis vaan osata ajatella joka päivä näin.

Ja ei elämä mene aina niinkuin sen on suunnitellut. Ei mulla tullut pieneen mieleenikään joskus viisi vuotta sitten, että asuisin joskus Seinäjoella ja haaveilisin vaihdosta Alankomaihin. Ei käynyt mielessä silloin kun kasvatin pitkää tukkaa, että joskus leikkaisin sen niin lyhyeksi, että hyvä jos ylettää kahdelle saparolle (Kyllä, tukkani on hieman lyhentynyt). Joten päivä kerrallaan, unelmat ja tavoitteet mielessä, mutta niiden särkyessä uudet unelmat esiin. Elämästäni tulee vielä hyvä niinkuin se on tähän astikin ollut.

110 prosenttisesti!

Mulla ei oo varmaan mitään oikeutta hehkuttaa mun blogissa sitä, että Suomen Iivo Niskanen on maailmanmestari! Tai sitä kuinka ylpeä oon suomalaisista ja niiden saavutuksista Hiihdon MM-kisoissa Lahdessa tai muutenkaan urheilusuorituksissa, kun en ole penkkiurheilija sitten ollenkaan.

Mutta silti sitä tuntee itsensä hyvin onnelliseksi, että saa olla suomalainen kun tällaista tapahtuu. Kyllä se silti tuntuu selkäytimissä asti kun katsoo television ruudulta, kun Suomen siniristilippu nousee salkoon Maamme-laulun sävelien säestämänä ja onnellinen suomalainen kylpee kansan suosiossa kultamitali kaulassaan.

Eikä se ylpeys suomalaisista ole riippuvainen vain menestyksestä. Silloinkin kun asiat ei suju niin hyvin, on hienoa olla suomalainen. Olla se, jolla on sisua päästä vaikeuksien yli. Sisua osata taistella ja puskea ja päästä niihin tavoitteesiin.

Ehkä syy siihen miksi en ole penkkiurheilija on se, että mä kadehdin niitä urheilijoita liikaa. Mä kadehdin sitä, kuinka määrätietoisia he ovat ja kuinka he koko ajan ponnistelevat kohti tavoitteitaan. Joku kisa tai kausi saattaa olla vähän huonompi, mutta he eivät anna periksi vaan parantavat suoritusta seuraavaa kisaa tai kautta vastaan.

Sä et voi olla ammattiurheilija, jos sä et ole 110 % prosenttisesti mukana siinä mitä sä teet. Sun pitää tehdä kaikki sydämellä mitä sä teet, ja sit sä tiedät tehneesi parhaasi, kun sä oot antanut kaikkesi.

Kuva We<3it:sta

Mullakin on joskus ollut se. Se palo tehdä jotain niin polttavasti ja 110 prosenttisesti. Ja se oli oikeastaan lukio. Mä elin sen kolme vuotta ottaen kaiken irti minkä vaan sain ja se oli elämäni parasta aikaa. Sitä samaa haluaisin ja yritän tehdä myös ammattikorkeassa tällä hetkellä, mutta jokin taantuma on saanut mut hieman seisahtumaan ja tuntuu että junnaan vaan paikallani, vaikka ei se ehkä tosiasiassa ole niin.

Se ehkä johtuu siitä, että mä olen hakenut nyt vihdoin ja viimein kaiken jännittämisen ja puhumisen ja suunnittelemisen jälkeen ensi syksyksi vaihtoon, mikä on ollut unelmani vuodesta jokin alkaen. Mä olen vaihtoa varten treenannut IELTS-testeihin ja maksanut niiden suorittamisesta kolminumeroisen summan... Olen hionut CV:ni viimeisen päälle kuntoon ja miettinyt myyntipuheet miksi juuri minut pitäisi valita juuri siihen kouluun. Olen siis tehnyt kaikkeni hakua varten ja nyt en voi tehdä enää mitään muuta kuin odottaa toukokuuhun kun tulee varmistus. Toki joitain lomakkeita voi kirjoittaa jo valmiiksi ja joitakin juttuja jo miettiä, mutta ei ne silti poista sitä epätietoutta miten kävi. Eikä sitä inhottavaa tunnetta, kuin ei voi tehdä enää mitään.

Kun muistaisi vielä ne kaikki unelmat...

Ja tämän tunteen olen tuntenut aikaisemminkin. Viimeksi joulukuussa 2016 IELTS-kokeiden jälkeen, mutta myös kesäkuussa 2015 valintakokeiden jälkeen sekä samaisena keväänä ja edellisen vuoden syksyllä ylioppilaskirjoituksissa. Sen tunteen kun oot tehnyt parhaasi ja vain odotat mihin se riittää.

Sitä tunnetta haluaisin tulevaisuuteenikin. Joko parhaimmassa tapauksessa työhön ja tulevaan ammattiin, tai sit vähintääkin harrastukseen, joka auttaa jaksamaan myös työssä ja arjessa. Kokemukseni perusteella mulla on intohimo opiskelelemiseen, mutta eihän ihminen voi koko elämäänsä opiskella... Sitä suurta intohimoa siis odotellessa!