110 prosenttisesti!

Mulla ei oo varmaan mitään oikeutta hehkuttaa mun blogissa sitä, että Suomen Iivo Niskanen on maailmanmestari! Tai sitä kuinka ylpeä oon suomalaisista ja niiden saavutuksista Hiihdon MM-kisoissa Lahdessa tai muutenkaan urheilusuorituksissa, kun en ole penkkiurheilija sitten ollenkaan.

Mutta silti sitä tuntee itsensä hyvin onnelliseksi, että saa olla suomalainen kun tällaista tapahtuu. Kyllä se silti tuntuu selkäytimissä asti kun katsoo television ruudulta, kun Suomen siniristilippu nousee salkoon Maamme-laulun sävelien säestämänä ja onnellinen suomalainen kylpee kansan suosiossa kultamitali kaulassaan.

Eikä se ylpeys suomalaisista ole riippuvainen vain menestyksestä. Silloinkin kun asiat ei suju niin hyvin, on hienoa olla suomalainen. Olla se, jolla on sisua päästä vaikeuksien yli. Sisua osata taistella ja puskea ja päästä niihin tavoitteesiin.

Ehkä syy siihen miksi en ole penkkiurheilija on se, että mä kadehdin niitä urheilijoita liikaa. Mä kadehdin sitä, kuinka määrätietoisia he ovat ja kuinka he koko ajan ponnistelevat kohti tavoitteitaan. Joku kisa tai kausi saattaa olla vähän huonompi, mutta he eivät anna periksi vaan parantavat suoritusta seuraavaa kisaa tai kautta vastaan.

Sä et voi olla ammattiurheilija, jos sä et ole 110 % prosenttisesti mukana siinä mitä sä teet. Sun pitää tehdä kaikki sydämellä mitä sä teet, ja sit sä tiedät tehneesi parhaasi, kun sä oot antanut kaikkesi.

Kuva We<3it:sta

Mullakin on joskus ollut se. Se palo tehdä jotain niin polttavasti ja 110 prosenttisesti. Ja se oli oikeastaan lukio. Mä elin sen kolme vuotta ottaen kaiken irti minkä vaan sain ja se oli elämäni parasta aikaa. Sitä samaa haluaisin ja yritän tehdä myös ammattikorkeassa tällä hetkellä, mutta jokin taantuma on saanut mut hieman seisahtumaan ja tuntuu että junnaan vaan paikallani, vaikka ei se ehkä tosiasiassa ole niin.

Se ehkä johtuu siitä, että mä olen hakenut nyt vihdoin ja viimein kaiken jännittämisen ja puhumisen ja suunnittelemisen jälkeen ensi syksyksi vaihtoon, mikä on ollut unelmani vuodesta jokin alkaen. Mä olen vaihtoa varten treenannut IELTS-testeihin ja maksanut niiden suorittamisesta kolminumeroisen summan... Olen hionut CV:ni viimeisen päälle kuntoon ja miettinyt myyntipuheet miksi juuri minut pitäisi valita juuri siihen kouluun. Olen siis tehnyt kaikkeni hakua varten ja nyt en voi tehdä enää mitään muuta kuin odottaa toukokuuhun kun tulee varmistus. Toki joitain lomakkeita voi kirjoittaa jo valmiiksi ja joitakin juttuja jo miettiä, mutta ei ne silti poista sitä epätietoutta miten kävi. Eikä sitä inhottavaa tunnetta, kuin ei voi tehdä enää mitään.

Kun muistaisi vielä ne kaikki unelmat...

Ja tämän tunteen olen tuntenut aikaisemminkin. Viimeksi joulukuussa 2016 IELTS-kokeiden jälkeen, mutta myös kesäkuussa 2015 valintakokeiden jälkeen sekä samaisena keväänä ja edellisen vuoden syksyllä ylioppilaskirjoituksissa. Sen tunteen kun oot tehnyt parhaasi ja vain odotat mihin se riittää.

Sitä tunnetta haluaisin tulevaisuuteenikin. Joko parhaimmassa tapauksessa työhön ja tulevaan ammattiin, tai sit vähintääkin harrastukseen, joka auttaa jaksamaan myös työssä ja arjessa. Kokemukseni perusteella mulla on intohimo opiskelelemiseen, mutta eihän ihminen voi koko elämäänsä opiskella... Sitä suurta intohimoa siis odotellessa!