Sain Lapsuumuistoja blogitekstin kommentteihin postausidean ja ajattelin nyt aiheesta kirjoittaa, sillä edellisten kolmen päivän aikana lähes joka vapaahetki on vietetty maalaismaisemissa. Anonyymi lukija siis pyysi minua kertomaan maaseudun ja maatilalla kasvamisen merkityksestä itselleni.
Mitä maatilan elämä on minulle merkinnyt ja mitä se merkitsee nykyään?
Maatilalla kasvaminen on jättänyt minuun sellaisen jäljen, että minusta ei ole kaupungissa eläjäksi ja siitä olenkin monesti myös tässä blogissa maininnut. Neljä vuotta opiskelija- ja kerrostaloasunnoissa riitti minulle. Nyt on ollut kiva asua pikkupaikkakunnan taajama-alueella rivitaloissa, joissa on vähän omaa pihaakin, mutta ei tämäkään ole loppuelämän ratkaisu. Omakotitalo maaseudun rauhassa olisi se THE DREAM.
Maatilalla kasvaminen on opettanut minua kunnioittamaan luontoa ja esimerkiksi sääolosuhteita. Se on opettanut arvostamaan puhdasta lähellä tuotettua ruokaa, jonka alkuperä ja kasvatustavat ovat tiedossa. Maalla asuminen on opettanut minua pyrkimään omavaraiseen talouteen ja opettanut kovan työn merkityksen sekä myös sen, ettei raha kasva puissa vaan sen eteen on tehtävä töitä. Sama pätee omiin unelmiinkin.
Nykyään maaseutu ja maatilalla kasvaminen merkitsee minulle rauhoittumispaikkaa. Hektisten työpäivien ja kotona kuuluvien liikenteen sekä taajaman hälyjen vastapainoksi pitää aina silloin tällöin päästä kuuntelemaan linnun laulua, traktorin pärinää, lehmien ammuntaa, heinälietson ulinaa (heinätöiden aikaan) sekä muita maatilan ja maaseudun ääniä. Rauhoitun ja nollaan akkuja, kun katson vihreitä peltoja ja kuuntelen ääniä, joista jokainen kuuluu siihen ympäristöön.
Millaista on olla maatilan tyttö?
Maatilan tyttönä lapsuus on vapaata. Pihapiirissä on enemmän tilaa touhuta ja landella on paljon enemmän tekemistä. Maatilalla kasvaminen on myös opettanut ottamaan vastuuta ja huolehtimaan itsensä lisäksi myös eläimistä. Luovuus ja mielikuvitus on kasvanut sekä myös ymmärrys luonnosta ja luonnon kiertokulusta.
Jos en olisi elänyt maalla, arvomaailmani olisi erilainen. Minulla ei ole mitään vegaanista ruokavaliota vastaan, jokainen saa tietenkin noudattaa sellaista ruokavaliota kuin tahtoo ja ostaa ruokansa vaikka Kiinasta tai Brasiliasta, mutta maanviljelijän tyttärenä ja siskona en voisi koskaan kuvitella, että lopettaisin maito- tai lihatuotteiden syömisen. Minähän veisin sillä tavoin elinkeinon omilta vanhemmiltani sekä veljeltäni. En myöskään voisi kuvitella, että en tarkistaisi kaupassa käydessäni jokaisen tuotteen alkuperämaata ja en valitsisi suomalaista vaihtoehtoa.
Oli kausi, jolloin teini-iässä häpesin sitä, että olin maalta. Olen nyt jälkikäteen miettinyt, mistä se johtui tai mitä asioita minä itsessäni häpesin. Olen nyt tullut lopputulokseen, että ehkä se oli se, että en päässyt samalla tavalla harrastamaan ja jäämään koulun jälkeen esimerkiksi nuorisotiloille, sillä vanhempieni työaika sattui olemaan juuri silloin. Vanhemmat kustansi minulle ja veljelleni mopokortin ja mopon/skootterin, sillä niiden saaminen mahdollisti sen että pääsimme harrastamaan niin kuin halusimme. Talvisin ukkini oli iso apu tässä, sillä hän kuskasi minua milloin isoskoulutukseen, milloin nuorisovaltuuston koulutukseen tai lukioteatteriharkkoihin. Sählyharkoista onneksi pääsin kimppakyydillä, niin ukki sai yhden vapaapäivän viikolle :D
Häpeään omasta kotiympäristöstä liittyi myös se seikka, että vaikka minulla tietenkin oli erikseen niin sanotut pyhä- ja kouluvaatteet, silti maatilan ympäristö saattoi tartuttaa vaatteisiin ominaistuoksun, joka saattoi pistää muiden ihmisten nenään. En siis tarkoita, että olisin lemunnut ja jättänyt peseytymättä, mutta maatilalla on tuo oma ominaistuoksunsa, joka vaatteiden pesemisestä ja hyvästä henkilökohtaisesta hygieniasta huolimatta silti saattoi jäädä vaatteisiin.
Nykyään ja oikeastaan moneen vuoteen en ole hävennyt sitä, mitä olen ja mistä tulen, vaan olen ylpeästi ilmaissut tulevani maalta ja ihan oikealta maatilalta.
Miksi en kuitenkaan lähtenyt maatalousalalle itse?
Multa on kysytty tätä aika monta kertaa ja vastaus on aina sama. Kukaan ei koskaan kysynyt haluanko minä jatkaa tilaa. Isoveljeni on aina ollut kiinnostunut maanviljelystä ja maatilahommista ja hän on kasvanut siihen tarkoitukseen, joten totesin nuorempana, että minun pitää keksiä jokin muu vaihtoehto. En sano tätä katkerana, toivottavasti kukaan ei käsitä väärin. Minua ei ole vaan koskaan kiinnostanut tilan työt samalla tavalla kuin veljeäni, joka on tiennyt tyyliin lapsesta asti, että hänestä tulee maanviljelijä ja hän ottaa tilan äidiltä ja isältä, kun he jäävät eläkkeelle. Joten olen saanut vapaasti valita oman polkuni, joka on vienyt ensiksi ravintola-alalle ja nyt matkailun pariin. Seuraavaa vaihetta ei voi tietää, ties vaikka joskus perustaisin maatilamatkailuyrityksen, sen verran syvällä mulla on jalat mullassa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti