Tää tyttö ei tiedä mitä haluaa

Moikka! Ajattelin tulla postailemaan teille, kun nuo koulujutut ei ihan nappaa. No mua ei oo kyl pitkään aikaan mikään napannut ja tuntuu että koulu on ollut viimeiset kaks viikkoa mun elämässä toissijainen juttu. Siis tavallaan tiedän tähän syyn, kun oon istunut normaalia enemmän koneella ja näin. Mutta nyt pitäis vissiin pikkuhiljaa ruveta ensin ajattelemaan, että koulu ensin ja sitten vasta koneelle! Koeviikkokin lähenee uhkaavasti..

Mä en oikeesti tiedä mikä mulla on, kun mä unohtelen hoitaa jotain asioita, tai siis mä muistan ne joskus illalla ja sitten hoidan sen jutun ja nukkumaanmeno venähtää. Pitäisi vissiin oikeesti vähän ryhdistäytyä, kun tää kevät alkaa tästä kiirentyä ainakin mulla.

Tuleekohan tästä ihan turha postaus? En tiedä, mutta jos nyt vaikka keksittyis siihen, että mie en tiedä mitä mie teen elämälläni. Tällä tarkoitan siis, että mulla oli tosi selvät suunnitelmat että mihin jatkan lukion jälkeen, mutta ne on nyt pikkaisen sanotaanko romahtaneet ja muutenkin mun suunnitelmat on hieman kärsineet. Mä inhoon sitä, että en tiedä mitä teen :D no mä meen viikon päästä opon kaa juttelemaan, joten eiköhän nää asiat selviä.

Muutenkin viime aikoina oon miettinyt, että millainen mä edes oon? Ja sitten olen ihan huvikseen kirjoitellut juttuja ja saanut pari ihan kivalta kuulostavaa runoa tai sellaista aikaan. Voisin vaikka toisen teille kirjoittaa tähän:

Tässä minä olen

melkein pystyssä

kyyneleet silmissä

arvet sydämessä

muistot mielessä

mutta silti tässä.

Toi siis kuvastaa aika paljon sitä, että vaikka mulla on vaikeeta ja oikeesti tekis mieli itkeä ja vajota maan alle, niin silti mä olen tässä ja kohtaan ne epäonnistumiset ja vastoinkäymiset. Mä oon aina luullut että mä en oo rohkea, mutta kai mä silti oon. Tai siis kun en oo luovuttanut, en oo antanut surulle ikinä valtaa. Ja en mä siis tarkoita että mulla on ollut erittäin vaikea elämä, tiedän että monella on ollut kauheampaa, mutta ois mullakin voinut olla yhtä tuskaa tää mun elämä, jos en olis ollut rohkea. Mutta mä olin ja aion olla jatkossakin.

Nyt rupesin ajattelemaan parin kaverin mulla antamia neuvoja ja että aika, se auttaa. Niin oikeesti vaikka se sen surun ja tuskan aikana tuntuu pahalta ja toivottomalta, niin kyl se oikeesti auttaa. En mäkään tykkää enää niistä mun ala-asteen ja yläasteen ihastuksista, vaan oon unohtanut kaikki. Ja pystyn viime vuoden kiusallisille ja noloille hetkille nauramaan ihan huoletta ja ajattelemaan no sellainen mä olin. Tai olen? En tiedä

Maailma on sun <3