Mä halusin olla suosittu, rohkea ja kaunis ja sellainen, jota ei kiusattu. Kyllä, olen ollut koulukiusattu, lähinnä henkisen kiusaamisen uhri, mutta yhtä pahaahan sekin on. Mutta mä en tehnyt mitään asian eteen. En kohdannut kiusaajiani ja sanonut että lopettakaa. Osa niistä ei vieläkään tiedä, että niiden "läppä" oli mulle itsetunnon hajottamista. Osa ehkä tajusi sen lukiossa pidetyn vaikuttavan puheenvuoron, joka pidin kiusaamisesta, jälkeen tai sitten ei. Mä en uskaltanut olla rohkea ja hyväksyä itseäni ja enkä etsiä kavereita, jotka ei ollut kotihiiriä.
Käännekohta mun elämässäni oli rippileiri ja yksi niistä illoista, kun olin saunassa puhunut yhden riparilla olleen kaverin kanssa kiusaamisesta ja olin hyvin rikki, kun sain kuulla että jotkin mun huhuna pitäneet juttuni olivatkin totta. Muistan itkeneeni silloin ja soittaneeni äidille, että haluan pois. Mutta en lähtenyt pois. Seuraavana päivänä olin rohkea ja kohtasin kaikki riparilaiset aamulla leuka pystyssä ja aloin nauttimaan ajastani. En enää ajatellut, että koti on kaukana ja täällä on vain yksi hyvä ystävä mun kanssa vaan ryhdyin tekemään uusia ystäviä. Osa heistä on edelleenkin elämässäni jollain tavalla mukana ja jotkin taas ovat ajan saatossa lähteneet virran mukana pois.
Rippileirin jälkeen uskalsin ajatella enemmän asioita "mikä olis musta kivaa" toisin kuin että "mitäköhän vanhemmat sanoo tästä" tai "saankohan ketään kaveria mukaan", ja silloin aloin tehdä elämäni parhaimpia päätöksiä. Hain mukaan nuorisovaltuustoon ja ne neljä vuotta tekivät musta sen itsevarman organisoijan (joka välillä on kyllä motivaation puuttuessa hukassa), joka oon vieläkin. Mä uskaltauduin laulamaan musiikintunnilla mikrofoniin (vaikka se ei ehkä hyvältä kuulostanutkaan), menin hengaamaan nuorisotiloille ja kävin pizzalla kavereitten kanssa.
Toki mahdollisuuteen olla rohkeampi vaikutti suuresti se, että sain oman ajopelin eikä tarvinnut olla niin riippuvainen vanhemmista. Edelleenkin siis alaikäisenä kysyin luvan, mutta aikatauluja ei aina tarvinnut sovittaa vanhempien aikatauluihin. Ja peruskoulun päättyminen ja vapaaehtoisen koulun aloittaminen toi vastuuta omasta opiskelusta, mikä omalta osaltaan lisää rohkeutta.
Ennen lukion aloitusta rohkaistuin lähtemään suomalaisen tutun luokse ulkomaille 10 päiväksi, joka oli taas hyppy pois omalta mukavuusalueelta ja kotoa. Vuosi tämän jälkeen majoitin saksalaisen tytön kotiini ja puhuin hänen kanssaan englantia ja tein vastavierailun heidän luokseen. Aika tosin ei ollut kuin vajaa viikko, mutta englannin puhuminen oli askel pois mukavuusalueelta. Sitten seurasi neljä viikkoa Englannissa kielimatkalla, josta sain buustin lähteä opiskelemaan toiselle puolen Suomea ja nyt täällä ollaan vieraassa maassa opiskelemassa ja asumassa yksin viisi kuukautta. Se kotihiiri ei olisi tähän pystynyt. Mutta myönnetään, välillä rauhalliset koti-illat pehmoisen viltin, jäätelön ja hyvän sarjan tai leffan kera on just se mitä onnellisuus on.
En ehkä vieläkään ole suosittu, mutta minulla on kavereita joiden kanssa viettää aikaa ja lähteä kaupungille, yksille, kahville tai mitä mieleen tuleekaan. Olen vieläkin tiettyjen asioiden suhteen pelokas, mutta olen rohkeampi lähtemään yksin ja kohtaamaan tuntematonta. Sen osoittaa rohkeat päätökset elämässäni. Ja en ehkä vieläkään ole kaunis kaikkien mielestä, mutta olen sinut oma kroppani ja ulkonäköni kanssa. Olen ollut yli vuoden verran meikkaamatta säännöllisesti päivittäin ja en voisi tuntea itseäni yhtään itsevarmemmaksi ulkonäköni suhteen!
Opetus kertomuksessani on seuraava: "Jos haluat elämäsi muuttuvan erilaiseksi, sun pitää tehdä jotain erilaista" ja usein tämä erilainen on astumista ulos siltä mukavuusalueelta...
 |
| Kuva: We<3it |
