Vuosi 2018

Vuotta 2018 on jäljellä kohta kolme kokonaista päivää ja on siis aika vuosipostauksen. Kun katson mennyttä vuotta erottuu siitä yksi selkein piirre minkä sen erottaa muista vuosista. Se oli jäähyväisten vuosi.

Tammikuussa sanoin hyvästit vaihtoajalleni. Sanoin hyvästit Damin kaduille, ratikoille, Osdorpin puistoille ja mun vuokratulle pyörälle. Sanoin hyvästit uudelle luokalleni, uusille kavereilleni ja niille parille kämppikselle, joiden kaa aloin päästä tervehtimistä pitemmälle asteelle.

Vika selfie Damissa

 Toukokuussa jouduin sanomaan hyvästit harjoittelupaikalleni ja sen työntekijöille. Toki vielä syksyllä kävin heitä moikkaamassa ja kavereiden kanssa siellä istumassa, koska se on yksinkertaisesti paras kahvila Seinäjoella, mutta ei se enää ollut samanlaista. Varsinkin kun puolet oli lopettanut kesän aikana. Se työporukka oli yksi tähän astisen elämäni parhaista <3

Elokuussa koitti jälleen jäähyväisten aika, vaikka näitä ihmisiä todennäköisemmin vielä näen. Eihän se meidän mökin paikka mihinkään muutu, vaikka samanlaisia mökkikesiä ja työsopimuksia siinä kyläkaupassa ei enää tulisikaan.

Kesän vika aamutee mökillä

Lokakuussa pakkasin sitten kaikki tavarani niin lapsuudenkodistani kuin Seinäjoen kämpästäni ja toin ne Rovaniemelle. Sanoin sillä hetkellä hyvästit molemmissa paikoissa asumiselle ja sille kaikelle turvalle mitä lapsuus, nuoruus ja opiskeluaika mulle toi. Hyvästelin joukon ihmisiä, joita tiedän että en näe enää. Sanoin myös opiskelukavereilleni hei hei ja toivon että se ei ainakaan vielä muutu hyvästiksi.

Nyt joulukuussa sanoin vielä virallisemmin hyvästit Seinäjoelle ja elämälle siellä. Hain tutkinnon koulun valmistujaisjuhlassa, kävin äidin ja isän kanssa Valkoisessa Puussa ja Amarillossa ja Wilsonissa. Kävelin yksin ne samat reitit jotka olin kulkenut viimeisen reilun kolmen vuoden aikana. Matkahuollolle, lähikaupoille, opiskelijakortteerille, kampukselle, lakeuden puistolle, yökerhojen pihalle jne. Menen varmasti joskus käymään siellä moikkaamassa kavereitani, mutta siellä minulla ei ole enää samanlaista elämää kun tähän asti on ollut.

Vika silmäys Seinäjoen kämppääni

Mutta näiden jäähyväisten lisäksi tapahtui muutakin: mm. kävin kaikkien lempiartistieni keikoilla, meillä oli kahdet sukujuhlat, tyttöjen mökkiviikonloppu, kaverin synttäriviikonloppu, opiskelijaristeily, approt, pyöräilin Puumalan saaristoreitin, kirjoitin opparini, vaihtarikaverini kävi Suomessa, osallistuin restokisoihin luokkakavereiden kanssa ja vietin aivan liian paljon aikaa Netflixin parissa jälleen kerran.

Mitä vuosi 2019 tuo, sitä en tiedä. Tällä kertaa en uskalla sanoa yhtään mitään varmaksi, koska sitä millaisessa tilanteessa olen vuoden päästä, en pysty millään aavistamaan. Muutama sellainen päivämäärä on tuon toisen vuoden puolelle, että tiedän mitä silloin tapahtuu ja pari suunnitelmaa vuoden varalle on, mutta aika saa näyttää mitä tapahtuu (en oikeesti ole koko ajan näin zen, kun mun blogipostaukset antaa ymmärtää...) Näihin sanoihin ja tunnelmiin, hyviä vuoden viimeisiä päiviä ja mahtavaa uutta vuotta 2018!

Sydämeeni joulun teen

Tänä vuonna tunnelmallisesta ja jouluisesta työpaikasta huolimatta mulla on ollut välillä joulumieli hukassa. Kirjoitin aiheesta facebook-sivuillenikin julkaisun, jossa pohdin asiaa. Tämä johtuu tai johtui siitä, että tämän vuoden joulu on ensimmäinen joulu, jonka vietän yksin. Kolme viimeistä joulua opintojeni parissa olen viimeistään tänä päivänä palannut kotiin joulun viettoon. Tällä kertaa en tee niin, sillä työni pitävät minut aika tiukasti kiinni Rovaniemellä.

Onneksi joulumieltä sain hieman viikolla kun näin vanhempiani valmistujaisten merkeissä, joten pahin koti-ikävä talttui siinä. Lisäksi pari kaveria ja sukulaista on ilahduttanut minua joulukortilla ja tänään ostetun joulukuusen alla on kaksi pakettia odottamassa jouluaattoa. Ja tietenkin kotiin pitää aattona soittaa ehkä jopa skypepuhelu, niin meneehän tää joulu näinkin. Varsinkin kun töissä on niin kiireiset päivät tulossa, että ihan hyvä vaan rauhoittua kämpillä sen jälkeen.

Vaikka olen töissä Joulupukin pajakylässä Napapiirillä, jossa on ihan älyttömän komeita jouluvaloja ympäri tiluksia ja meidänkin ravintolan sisällä on kaksi joulukuusta ja joulukoristeita, olen tänä vuonna huomannut että ei ne pelkästään pysty tuomaan minulle joulumieltä. Toki joulukortteja askarrellessa ja kirjoittaessa sekä joululahjoja paketoidessa tavoitin joulumielen samoin kuin Kauneimmissa joululauluissa mutta ne olivat hetkellisiä tunteita.

Nyt kun olen saanut tehtyä joulusiivouksen, laittanut isomummolta saadut joulukoristeet (seimitaulu ja enkeli) sekä muut koristeet paikoilleen, ostanut ja koristellut joulukuusen ja kaapissa odottaa ainekset jouluateriaani (riisipuuroon, porkkanalaatikkoon ja italiansalaattiiin), on joulumieli saapunut minulle. Mutta sitä nakertaa ikävä ja se, ettei saa olla läheisten luona toteuttamassa niitä vuosittaisia jouluperinteitä.

Sillä sitä joulu on minulle. Se on yhdessäoloa perheen ja läheisten kanssa.Se on sukulaisten luona vierailua ennen joulua ja kuulumisten vaihtamista. Se on glögihetkiä vanhempieni kanssa ja salaisia pukin hommia. Se on isän tuoman joulukuusen koristelemista aattona, joulurauhan julistuksen katsomista ja sen jälkeen joulupuuron syömistä. Se on hautausmaalla käyntejä ja jouluaterian kattamista perheelle. Se on jouluruoan syömistä yhdessä ja sen jälkeen lahjojen avaamista. Se on yhdessäoloa ja perinteitä.

Mutta olisinko tajunnut tätä, jos en olisi lähtenyt tänne? Eläisinkö koko loppuelämäni ajatuksella, että joulumieli tulee vasta silloin kun on kuusi tuvassa, herkullisimmat jouluruoat naaman edessä ja komeimmat jouluvalot ikkunoissa? Saattaisin elää, joten tämäkin kokemus elämässäni on kaikesta huolimatta positiivinen. Ja voihan olla että elämääni mahtuu vielä monta monta yksin vietettyä joulua, mutta aina kaikista kokemuksista ensimmäisen muistaa ja kokee voimakkaimmin. Siksi tällainen pohdiskelu aiheesta. Mutta nyt toivotan kaikille hyvää joulua! <3

Mullakin on joulu täällä kämpillä :)

It's time for goodbyes

Oon aina ollut huono jäähyväisissä. Se on varmaan ollut osasyy siihen miksi olin 15-vuotiaaksi asti kotihiiri. Kotona ei tarvinnut hyvästellä ketään tai mitään, vaan elämä meni sitä samaa rataa. Siihen asti kaveripiirikin koostui niistä samoista naamoista, joita oli katseltu jo lapsesta asti. Mutta sitten tuli rippileiri ja muutti elämäni ja minut.

Rippileirin jälkeen olen ollut mukana neljä vuotta nuorisovaltuustossa, jonka aikana kokoonpano, jolla kokoustettiin ja järjestettiin tapahtumia vaihtui. Tievatuvalle piti päästä takaisin ja sinne kaksi kertaa palatessa porukka oli eri. Tyttötalo-toiminnalle ja 4H:n hallitukselle piti myös jossain vaiheessa sanoa heippa. Puhumattakaan neljän viikon kielimatkaporukasta tai kaikista vaihdon aikana tapaamistani ihmisistä.

Mulla on viha-rakkaussuhde kirjasarjojen viimeisiin osiin, televisio- ja netflix-sarjojen viimeisiin jaksoihin ja elokuvien viimeisiin kohtauksiin. Toisaalta on mielenkiintoista ja jännittävää nähdä miten juonikuviot punoutuvat yhteen ja millainen loppu sille tarinalle saadaan. Samalla se on kuitenkin sydäntä särkevää, kun pitää taas kerran sanoa hyvästi jollekin, johon oli uppoutunut täysillä.

Näitä samoja asioita mietin istuessani junassa matkalla Rovaniemeltä Seinäjoelle. Vastaanotan tutkintotodistuksen huomenna valmistuneiden juhlassa ja minusta tulee virallisesti restonomi. Minulla on siis vihdoinkin pätevyys ja tutkinto jollekin alalle. Ja ainakin tällä hetkellä tuo ala on se missä haluan työskennellä vielä myöhemminkin. Päätin jo silloin kun opinnot aloitin ja tapasin monia ylivuotisia opiskelijoita, jotka olivat nauttineet opiskelijaelämästä enemmän kuin opiskelleet tai sitten keskittyneet töihin, että minusta ei tule sellaista. Tavoiteajassa koulusta pois tuli mitä tuli. Silloinkin kun aloin puhua vaihtoon lähdöstä moni epäili valmistunko silti tavoiteajassa, mutta tässä sitä ollaan.

Tavoite #valmis2018 on siis saavutettu, mutta miksi pohdin asiaa melonkolisessa mielessä. Siksi, koska se, että valmistun, tarkoittaa myös lopullisia jäähyväisiä Seinäjoelle ja elämälle siellä. Vaikka olisinkin jäänyt sinne asumaan ja töihin, ei se olisi sama asia kuin mitä se on ollut viimeiset kolme ja puol vuotta. Ja sitä aikaa ja sen tuomia muistoja mulla tulee ikävä ja niille asioille on nyt vaikea sanoa hyvästi.

On vaikea sanoa hyvästi extemporesti lähdöille opiskelijabileisiin tai yksille, kun piti pitää vain koti-ilta ja tehdä kouluhommia. On vaikea sanoa hyvästi monen tunnin kahvitteluille kaupungin kivoimmassa kahvilassa, jossa viimeisen vuoden aikana oli vielä toinen syy käydä, kun sain tehdä harjoitteluni sinne ja sitä myötä syksyllä oli mukava vaihtaa entisten työkavereiden kanssa kuulumisia. On vaikea sanoa hyvästi lenkkimaastoille, joista opin viimein tykkäämään. On vaikea sanoa hyvästi kaikille niille muistoille, jotka opiskelujen aikana syntyi. On vaikea sanoa hyvästi kavereille, jotka elämääni tuli Seinäjoki-seikkailun aikana. Tietenkin tahtoisin vielä pitää yhteyttä ja nähdä, mutta elämästä ei koskaan tiedä tuleeko niin koskaan tapahtumaan.

Toki asiaa hieman lievittää se, että minua ei tämän jälkeen odota tuntematon. Tämän reissun jälkeen palaan siihen jo omanlaiseksi sisustettuun kämppään Rovaniemelle ja seuraavana aamuna menen töihin jo tutuiksi tulleiden työkavereiden seuraan tekemään työtä, jonka jo reilun puolentoista kuukauden jälkeen handlaan. Joten jäähyväiset voisi olla vielä vaikeammat.

Toinen syy miksi pohdin jäähyväisiä ja sitä, että olen niissä huono, on se, että joudun sanomaan huomenna vielä toiset jäähyväiset. Kaikki, jotka tuntee mut ja on mun blogiakin lukenut tietää, että mä olen fiktiofani, joka uppoutuu kirjoihin, sarjoihin ja leffoihin. Ja osaan niistä uppudun ihan kunnolla. Yksi tällaisista sarjoista on Uusi Päivä, jonka vihoviimeinen jakso ilmestyy huomenna.

Uudesta Päivästä on siksi tullut minulle tärkeä, koska olen kasvanut sen sarjan mukana. Olen käynyt läpi samoja elämänvaiheita sarjan hahmojen kanssa. Kävin heidän kanssaan lukion, sitten korkeakoulun ja nyt sarjan loppuhetkillä kun he valmistuvat ja suuntaavaat työelämään, mä teen myös samoin. Kahdeksan vuotta pyörineessä sarjassa ehti tapahtua vaikka mitä ja hahmot muuttua, mutta sitähän elämäkin on. Elämässä sattuu ja tapahtuu ja joka hetki me kasvetaan ja muututaan. Ja se on ihan ok.

Kun elämässä tapahtui muutoksia koulun, töiden ja aikuistumisen myötä, oli turvallista kolme kertaa viikossa palata tutuksi tulleeseen Virtaukseen ja niiden hahmojen elämään. Uusi Päivä on ollut kuin kallio, johon nojata ja josta ammentaa voimia. Se on ollut turvasatama ja latauspiste, kun et ole voinut katsoa kun korkeintaan kolme jaksoa viikossa eikä koko sarjaa alusta loppuun viikon aikana.  Se on ollut osa mun elämää ja nyt sitä ei kohta enää ole. Surullista.

Aika hassu sattuma, että sekä Uusi päivä että mun koulutaipale päättyvät samana päivänä. Vai onko se jotain muuta kuin sattumaa? Ehkäpä kohtalo? Ken tietää...

From: We<3it

Kuka minä olen?

Olen unelmoija, suunnittelija ja uppoutuja. En pystyisi kuvittelemaan elämääni ilman unelmia saati sitten suunnitelmia siitä kuinka unelmista tulee muutakin kuin pelkkää unta. Enkä ymmärrä miten jotain sarjaa voidaan katsoa ilman, että siihen uppoudutaan mukaan täysillä.

Samat kolme piirettä näkyy myös muualla elämässäni. Suunnittelijan rooli elämässäni näkyy muun muassa siinä, että muistivihkoistani löytyy monia to do -listoja. Ilman niitä en olisi varmaan muistanut puoliakaan niistä kaikista asioista mitä aioin illalla nukkumaan mennessäni tehdä seuraavana päivänä. Jokaisella ulkomaanreissulla ja jokaisessa elämänvaiheessani minulla on lista niistä kohteista ja asioista, jotka minun pitää tehdä tai nähdä, jotta voisin sanoa ottaneeni kaiken irti siitä ajasta. Suunnittelen eteenpäin jopa omaa tulevaisuuttani, mikä on aiheuttanut ja tulee varmaan vielä aiheuttamaan, minulle lisää stressiä.

Unelmointi on elämäntapani. Kaikki tähän astiset elämänpäätökset olen tehnyt unelmieni perusteella. Ensimmäinen unelmani, jonka muistan tapahtui noin 10-vuotiaana, kun kävin vanhempieni kanssa katsomassa lukioteatterin. Tämän jälkeen aloin haaveilla lukioon menosta ja lukioteatteriin pääsystä. Haave opiskelijaelämästä ja korkeakouluopiskelijan haalareista vei ammattikorkeakouluun, unelma ulkomailla opiskelemisesta Alankomaihin ja asumisesta Lapissa Rovaniemelle.

Olen fanityttö, myönnän sen. Muutama viikko sitten kirjoitin teille postauksen Rakkaudesta fiktioon, jossa kerroin fiktion ja siihen paneutumisen olevan muutakin kuin ajanviete. Mutta uppoutuminen ja 100 prosenttia itsestäni antaminen ei jää ainoastaan fanitytön elämäntapaani. Mitä tahansa teinkin, teen sen niin hyvin kuin pystyn ja uppoudun siihen tekemiseen. Askartelin tämän vuoden joulukortit yhden illan aikana, neuloin pipon joululahjaksi lähes yhdessä päivässä ja jokaisena päivänä töissä tai koulussa olen antanut kaiken itsestäni sinne. Siksi olenkin aina ollut jokaisen työpäivän ja koulupäivän jälkeen aivan poikki ja halunnut rojahtaa vain sohvalle.

Mutta nämä kaikki piirteet itsessäni tekee minusta juuri minut. Vaikka on hieman stressaavaa, että kannan huolta siitä toteutuuko unelmani, silti en voisi elää ilman unelmiani. En osaisi päättää varmaan mitään ilman, että sitä ohjaisi jokin haave. Vaikka on hieman ennenaikaista suunnitella mielessään jo ensi kesää, koska Kaikki ei aina mene niin kuin suunnittelee, en voi sille mitään, että se tuo minulle jonkinasteisen rauhan, kun edes jotain on suunniteltuna. Ja vaikka olisi ehkä helpompi joskus mennä puoliteholla vaikka sen televisiosarjan suhteen, jotta jaksaa antaa sitten seuraavana päivän kaiken itsestään töissä, olisi sääli että niin hieno tarina jäisi ymmärtämättä ja tajuamatta. Niinpä jatkankin tällä tavalla
elämistä, koska se tekee minut onnelliseksi <3