Jotenkin siellä iskelmän soidessa, tuttuihin törmätessä, helteisessä kesäkelissä, viikon ja koko kesän muistot mielessä, mä tajusin sen. Mä olin onnellinen. Mä olin onnellinen juuri siinä hetkessä, eikä siihen tarvittu mitään hienoja saavutuksia tai maailman ihmeitä.
Saman tunteen koin viime jouluna, mutta ajattelin että se saatto johtua vaan joulun taiasta, pitkästä erosta perheen kanssa ja pitkästä aikaa Suomessa olosta. Nyt olen kuitenkin hokannut sen, että se johtui tasan kahdesta asiasta. A) siitä, että mä olin mun läheisten ympäröimänä ja B) mä elin hetkessä enkä todellakaan menneessä tai tulevassa.
Olen aina ollut huono hetkessä eläjä, sillä mulla on ollut tarve suunnitella jokainen siirtoni, mutta nyt olen viimeistään tämän kesän aikana tajunnut, että ne onnellisimmat hetket tapahtuu kun ei suunnittele liikaa, ja kun osaa nauttia hetkestä.
Tämän oivalluksen voimalla jatkan tästä kesästä nauttimista enkä mieti ensi syksyä, talvea ja tulevaisuutta liikaa. Mulla on nyt kaikki mitä onneen tarvitaan: kesä, läheiset, työpaikka, jossa viihdyn ja tää hetki :)
