Tai itse asiassa olen ajatellut, että tiedän minulle tärkeät arvot: perhe, koti, ystävät, maaseutu ja luovuus. Mutta ei se itse asiassa ole niin yksinkertaista. Idea tähän arvojen tarkastelu aiheiseen postaukseen tuli Brené Brownin kirjasta Rohkaiseva johtajuus, jonka kuuntelin äänikirjana. Minulla on meneillään tässä koronakevään aikana valintakoeprosessi, mutta siitä kerron sitten tarkemmin jos on jotain kerrottavaa. Lyhyesti sanottuna syksyn ja talven mittainen pohdinta opiskelemaan hakemisesta sai vähän tuulta alleen.
Miten tuo mainitsemani kirja, valintakokeet ja arvot liittyvät toisiinsa? Luin tai oikeastaan kuuntelin kirjan erästä valintakoetehtävää varten ja siinä puhuttiin arvoista. Brown listaa joukon arvoja ja kehottaa valitsemaan niistä vain kaksi, jotka ovat ydinarvojasi. Helppoa on valita sieltä useampi joihin uskoo ja joita pitää tärkeänä, mutta vain kaksi voi olla ydinarvojasi.
Nyt muutama päivä pohdittuani olen varma ainakin toisesta ydinarvostani ja se on yhteys (connection). Aluksi ajattelin, että tietysti yksi arvoistani on perhe, koska pidän heitä tärkeinä ja jopa tärkeimpänä asiana elämässäni. Mutta se ei kuitenkaan selitä kaikkea. Yhteys kuitenkin selittää.
Harhailin muutaman vuoden siellä täällä ja tuolla ja koitin kuulua jonnekin. Paikka, johon lopulta totesin kuuluvani, oli ajanut ahdistavien muistojen takia minut pois. Toki en voi varmaksi sanoa, että asuisin tässä kunnassa koko loppuikäni, sillä olen vielä niin nuori sitä vannomaan. Mutta tällä hetkellä täällä on hyvä olla ja tänne kuulun. Koen yhteyttä tähän paikkaan ja näihin ihmisiin.
Elämäni parhaimmat tunteet ovat olleet niitä tunteita, kun olen kokenut voimakasta yhteyttä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olen sillä hetkellä ollut. Jokainen kerta, kun istun vanhempien ruokapöydän ääreen. Jokainen mukava illanvietto kavereiden ja ystävien kanssa. Jokainen sukujuhla. Jokaiset onnistuneet sählytreenit (siksi onnistuneet, koska epäonnistuneiden jälkeen syytän vain itseäni siitä, että ei kulkenut). Jokainen mukava työpäivä, jolloin on ollut kiva tehdä työkavereiden kanssa yhdessä töitä. Elämäni rakentuu yhteydelle.
Koen maaseudun tärkeäksi elämässäni, sillä se ilmentää yhteyttä. Maalla on aina puhallettu yhteen hiileen ja naapuriapua arvostetaan. Siksi en viihtynyt kaupungissa, koska kaupungissa eletään enemmän yksilöinä kuin yhteisönä. Vaikka elämmekin 2020-luvun individuaalisessa yhteiskunnassa, niin silti maaseudulla ja pikkupaikkakunnalla yhteisön merkitys näkyy edelleen vahvasti. Siksi kuulun tänne.
Toisena ydinarvona tämän kertaisen pohdinnan lopputuloksena päädyn rohkeuteen. Minulle on monta kertaa sanottu, että olen hurjan rohkea. Ja sitä taidan ollakin, jos tarkastellaan menneisyyttäni: 16-vuotiaana yksin lentokoneeseen, kun sitä ennen ollut tasan 2 kertaa lennolla. 18-vuotiaana yksin tuntemattomien sekaan neljän viikon kielimatkalle toiseen maahaan. 19-vuotiaana muutto toiselle puolen Suomea opiskelemaan kaupunkiin, jossa kävi ensimmäisen kerran valintakokeissa. 21-vuotiaana viideksi kuukaudeksi yksin asumaan ja opiskelemaan ulkomaille. 22-vuotiaana muutto taas tuntemattomaan kaupunkiin ja sesonkityöt Pohjoisessa. 23-vuotiaana muutto takas paikkaan, josta vannoi lähtevänsä niin kauas kuin pääsisi.
Rohkeutta on tehdä asioita, vaikka niissä voisi epäonnistua. Rohkeaa on olla haavoittuvainen ja kohdata toinen ihminen ilman suojapanssaria. (Tästä Brené Brown puhuu kirjassaan paljon). Unelmani ovat aina vaatineet rohkeutta. Yksikään niistä ei olisi voinut toteutua, jos en olisi ollut rohkea ja sysännyt ajatusta epäonnistumisesta taka-alalle. Samoin ne loputkin unelmien listalla olevat unelmat vaativat rohkeutta. Vielä enemmän kuin kaikki tähän mennessä.
Se, että uskallan päästää toisen ihmisen elämääni ja jakamaan ne heikoimmatkin hetket kanssani. Se, että pystyn seisomaan kirkon alttarilla valkoisessa mekossa sen ihmisen kanssa. Se vaatii rohkeutta. Ensimmäisestä sanasta, treffeistä, tunteiden tunnustamisesta yms kerrasta sinne alttarille asti. Ja vielä senkin jälkeen. Se, että uskallan synnyttää tähän maailmaan ihmisen, jonka minä haavoittuvainen ja välillä epäonnistuva ihminen pystyn kasvattamaan ja antamaan mahdollisimman hyvät eväät elämään, samalla kun maailmassa on kaikkea pahaa ja epäoikeudenmukaisuutta.
Se, että uskallan jättää kotoisan Euroopan ja ostaa ne hemmetin kalliit lentoliput ja matkustaa toiselle puolen maailmaa yksin. Nähdä maa ja kulttuuri, josta olen pienen ikäni haaveillut. Luottaa siihen, että se on ollut unelmoimisen arvoista.
Se, että uskallan ottaa riskin varmasta tulonlähteestä ja työvuoroista. Se, että uskallan luottaa siihen intuitioon ja visioon, joka vuosien saatossa on muuttunut mutta jonka perimmäinen tarkoitus on pysynyt samana. Olla työelämässä oman itsensä herra eikä vastata tekemisestään kenellekään esimiehelle vaan itselleen ja asiakkailleen (ja mahdollisille työntekijöille).
Se, että uskallan koota ne kaikki ajatukset, tunteet, pettymykset ja rikkoutunueet unelmat ehjän tarinan alle ja annan muiden ihmisten arvioida, kritisoida tai rakastaa sitä. Uskallan olla niin haavoittuvainen, että jotain minulle henkilökohtaisesti vaikeaa, mutta silti painavaa sanottavaa päätyy muiden luettavaksi.
Se kaikki vaatii rohkeutta. Mutta siksi toisena ydinarvonani onkin yhteys ja se, että koen yhteyttä elämäni ihmisten kanssa. Heidän avullaan uskallan olla rohkea ja tavoitella unelmiani, vaikka saatankin epäonnistua. He ovat se verkko ja seitti, johon voin nojata ja kaatua.
