Hyvästi rakas ystävä

Kaksi päivää sitten sain tiedon, että yksi pahimmista peloistani oli käynyt toteen. Rakas kissani, jonka kanssa olimme eläneet yhdessä 15 vuotta ja joka oli jakanut kaikki suruni ja onnelliset hetkeni kanssani, oli siirtynyt kissojen taivaaseen. Paras ystäväni 15 vuoden ajan ei enää ollutkaan täällä.

Joistakin teistä voi kuulostaa hassulta, että suren kissaa näin paljon, mutta Viiru tuli elämääni, kun olin 8-vuotias. Hän oli tukeni ja turvani kotona, kun koulussa asiat ei mennytkään ihan niin kivasti koulukiusaamiseni johdosta. Hän oli se, jolle selitin uusista ihastuksistani ja hän oli ensimmäinen, joka kuuli unelmani, kun sanoin ne omassa huoneessani ääneen.

Hän nukkui jokaikinen ilta mun sängyn jalkopäässä, hän herätti aamuisin kouluun ja töihin. Viiru ei ollut koskaan mikään sylikissa, mutta silti se tuli lähellä kun jompikumpi meistä kaipasi läheisyyttä. Se nukkui mustalla työtuolillani ja saatoimme istua siinä samaan aikaankin.

Viiru oli aina odottamassa mua kotona. Olin sitten ollut reissussa päivän, viikon, kuukauden tai puoli vuotta. Hän ehkä hieman aina mökötti mulle, kun olin ollut kauan poissa, mutta kyllä hän iltaan mennessä leppyi ja tuli viereen nukkumaan.

Vaikka olen muutaman vuoden asunut omillani, niin silti hän oli minulle tärkeä. Käytimme sitä kesällä yhdessä äitini kanssa eläinlääkärissä sillä hänen korvansa oli tulehtunut ja viikon antibioottikuurin vuoksi kävin joka päivä vanhemmillani hoitamassa Viirun korvaa.

Olen blogissanikin monesti maininnut Viirusta ja kaverini kaikki ovat kuulleet Viirun hauskoista tempauksista. Hän jää muistoihimme kissana, joka löysi aina sen väärän paikan nukkua (esimerkiksi muuten tyhjä työpöytä lukuunottamatta tyynyliinaa, joten Viiru tietenkin nukkui sen tyynyliinan päällä).

Hän oli rakas kissa ja rakas ystävä ja minulla on ja tulee aina olemaan ikävä kehräystään ja maukaisujaan. Lohduttavaa tässä kaikessa on se, että Viirulla ei ole enää kipuja vaan hän saa levätä rauhassa. Ja onhan luokseni kotiutunut uusi kissa Riku, josta kerron joskus enemmän.

Mutta halusin kirjoittaa jäähyväiskirjoituksen parhaalle ystävälleni 15 vuoden ajan ja toivoa hyvää matkaa kissojen taivaaseen. Mulla on nyt yksi suojelusenkeli lisää <3

Tarinani

Luen tällä hetkellä Katri Syvärisen kirjaa Löydä elämän taika ja siinä on ollut monia omassa elämässä hyödynnettäviä vinkkejä, neuvoja ja ajatuksia. Viimeisin oli oman tarinan miettiminen ja sainkin siitä inspiraation tulla kirjoittelemaan tänne. Olen hakenut jonkin aikaa sopivaa näkökulmaa seuraavaan blogitekstiin ja nyt löysin keinon, millä kyseiset asiat saan kivaksi blogitekstiksi.

Kuka minä olen? Mikä on minun tarinani? Miten minun tarinani on muokannut sitä ihmistä, joka näpyttelee tällä hetkellä tietokoneen näppäimistöä ja jonka kirjoittamaa tekstiä luet parhaillaan? Se on sekä erittäin helppo, että erittäin vaikea kysymys.

Aloitetaan niillä helpoilla vastauksilla. Olen Mari, olen 23-vuotias ja asun Juvalla. Koulutukseltani olen restonomi ja opiskelin 3,5 vuotta Seinäjoella samalla tietenkin asuen siellä. Opintojen aikana vietin yhden syyslukukauden Amsterdamissa ja viime marraskuussa saatuani koulun päätökseen muutin Rovaniemellä talvisesongin ajaksi. Sen jälkeen muutin takaisin Juvalle, jossa olin asunut 19 elämäni ensimmäistä vuotta.

Perheeseeni kuuluu isä, äiti, isoveli ja hänen kaksi lastaan. Lisäksi olen hyvin läheinen sekä ukkini, mummoni että äidin siskon kanssa. Myös isän sisarukset ja heidän lapsensa (eli serkkuni) ovat minulle tärkeitä ja jokaisen kanssa olen ollut enemmän ja vähemmän tekemisessä jossain vaiheessa elämääni. Kolme serkuistani on myös kummilapsiani. Perhe onkin minulle erittäin tärkeä arvo ja asetan sen hierarkiassa usein jopa itseni yläpuolelle. Meidän perheessä ja suvussa on ajatus, että ketään ei jätetä yksin, oli sitten tapahtunut mitä tahansa.

Työskentelen vakituisessa työsuhteessa (niin sain kesän aikana vakkaripaikan) samassa työpaikassa, joka oli elämäni ensimmäinen virallinen kesätyöpaikka. Tiskitytöstä ja jäätelömyyjästä olen päässyt etenemään lounaskokiksi ja yövuoroihin. Olen yksi niistä "moniosaajista", jotka ovat kahdessa-kolmessa eri tehtävässä työviikkonsa aikana. Pääsääntöisesti siis keittiön puolella, mutta myös salivuoroja olen tehnyt.

Asuin yksin eiliseen päivään asti. Eilen nimittäin luokseni kotiutui Riku-niminen kollikissa ja näin toteutin monen vuoden haaveeni omasta kissasta. Vanha 15-vuotias kissani kun asuu vanhempieni luona. Asun rivarikaksiossa, joka on juuri sellainen asunto, josta haaveilin kerrostaloissa asuessani. Olen kasvanut maatilalla, joten kaupungin kerrostalo ei ole todellakaan mun juttu.

Vapaa-ajalla luen kirjoja, kirjoitan, pelaan sählyä, katson Netflixiä, askartelen, leivon, hoidan puutarhaa, lenkkeilen ja näen kavereitani ja perhettäni. Nyt olen ruvennut käymään myös saksan tunneilla, sillä lukioaikainen saksan taitoni on aivan kadoksissa.

Siinä ne helpoimmat vastaukset kysymykseeen kuka olen. Mutta jos minulta vietäisiin nuo kaikki asiat pois (niinkuin Katri Syvärinen kirjassaan pohtii) kuka olisin. Näin äkkiseltään ajateltuna en osata vastata kysymykseen ollenkaan. Olisiko perhe minulle tärkeä, jos minulla ei olisi niin läheisiä välejä perheenjäseniin? Viihtyisinkö paremmin kaupungissa, jos en olisi kasvanut maalla? Työskentelisinkö jollain muulla alalla tai pitäisinkö kissoista, jos niitä ei olisi aina meillä ollut?

Olen sitä mieltä, että tarinamme muokkaavat sitä, ketä me ollaan. En olisi tässä tai tämä ihminen, jos en olisi aikoinani kokenut epävarmuutta itseäni kohtaan ja halunnut lähteä etsimään itseäni tuolta maailmalta. Jos en olisi valinnut kyseisiä paikkoja kohteikseni, en olisi ehkä tajunnut miten ihna ja hyvä elämä mulla loppujen lopuksi oli täällä.

Tarinani jatkuu, se ei ole todellakaan valmis vielä. Olenhan vasta 23-vuotias ja minulla on vielä niin paljon elämää edessäni, että se jopa välillä pelottaa minua. Mutta enemmän oon innoissani siitä millainen tarina minulla on kuusikymppisenä kerrottavana.