Yritän kuitenkin olla kirjoittamatta tästä liian henkilökohtaista, koska tää on kuitenkin internetissä ja mun blogi ei ole salattu yhtään keneltäkään. Yritän lähinnä vaan pohtia mitä kaikkia tunteita viime vuonna kohtaamani tilanteet on mussa herättynyt ja miksi. Tää toimii vähän niinkuin terapiana ja testinä mulle, että oonko oikeasti päässyt jo tilanteista yli.Vaik Ja muistetaanhan, että kaikki on suhteellista ja yksilöllistä, joten mulle nää on isoja juttuja (ainakin vielä, kun en oo pahempaakaan kokenut).
Aloitetaan vaikka siitä, että mä saatan tietää miltä tuntuu kun sydän särkyy. Mulla oli vähän juttua yhden tyypin kanssa ja vaikka siitä ei ehtinyt miljoonista eri syistä tulla mitään sen vakavampaa, oli tosi vaikeata unohtaa se tyyppi ja kaikki ne tunteet mitkä oli ehtinyt syntyä siinä lyhyessä ajassa. Ja kun jostain syystä en osannut asiasta puhua kellekään ja kertoa kuinka pahalta musta tuntui, niin pidin sen kaiken sisälläni ja ajattelin vaan esittää, että kaikki olisi hyvin. Sehän tietenkin vain pahens mun oloa.
Lisäksi mä tiedän viime vuoden kokemuksesta miten paljon työilmapiiri vaikuttaa sun hyvinvointiin. Vuoden 2016 aikana koin siis millaista on kun työmatkalla noussut hyvä mieli katoaa siinä vaiheessa kun parkkeerat autosi työpaikan parkkipaikalle. En aio enkä edes osaa kertoa mikä oli syynä siihen, että en pitänyt työilmapiiristä kyseisellä työpaikalla. Voi olla ja uskonkin että asiaan vaikuttaa paljon oma itseni ja se millainen ihminen vain olen. Ja toki silläkin saattaa olla vaikutusta että olin naiivi 20-vuotias, joka ei tiennyt oikeasta elämästä yhtään mitään. Hyviäkin kokemuksia kuitenkin tuosta työpaikasta löytyy, joten pystyn muistelemaan työpaikkaani myös hyvällä.
Pettymystä varsinkin itseeni koin, kun mun virheiden tai virheen takia muutaman tuhannen euron edestä meni metallia romuksi. Puhun siis kolaristani, jossa kaikki oikeastaan meni hyvin ja henkilövahinkoilta (pieniä tärähdyksiä lukuunottamatta) säästyttiin, mutta en osaa kertoa teille kuinka vihainen olin itselleni ja edelleenkin olen tapahtuneesta. Lisäksi tietenkin järkytyin ja olin shokissa, mutta kun tapausta muistelee suurimpana tunteena on syyllisyys. Syyllisyys siitä, että mun oman rakkaan autoni lisäksi toisen vastapuolen auto meni romuksi.
Stressi on hyvästä silloin kun se saa sut tekemään sun parhaan suorituksen ja patistaa sua suorittamaan tarvittavat asiat. Mutta stressi ei ole silloin hyväksi, kun se vaanii sua 24 tuntia 7 päivänä viikossa. Koulustressi sekoitettuna tulevaisuuden stressiin (jota ei oikeasti tarvitsisi stressata) ja ylitsepääsemättömät asiat ja ikävät tunteet vaikutti mulla viime syksynä oikeastaan kaikkeen. Mä nukuin huonosti ja valvoin öitä ja mun kaverisuhteet kärsi, koska tiuskin ja kiukkuilin vaan kaikille mun läheisille. Onneksi tajusin mennä puhumaan terkkarille ja jossain vaiheessa tajusin, että stressi ei ole hyväksi mulle, vaikka oonkin sanonut aina että stressaaminen kuuluu mun luonteeseen.
Kun mennään vuosi eteenpäin kaikista näistä kokemuksista, niin voin sanoa että oon aika ylpeä itsestäni ja en olisi uskonut että voisin jopa vuodessa muuttua näin paljon. Sydämeni on ehkä ehjempi kuin viime vuonna, sillä aika korjaa melkein mitä vaan. Mulla oli tänä vuonna kaksi työpaikkaa, joiden molempien ilmapiiristä tykkäsin ja musta oli oikeasti kiva mennä töihin vuonna 2017! Liikenteessä nyt aina sattuu ja tapahtuu, mutta olen nykyään ottanut opiksi virheistäni ja oon vihdoin oppinut, että turha stressaaminen ei ole kellekään hyväksi. Oon vaihdossa ollessani oppinut tosi paljon itsestäni ja yksi asia on se, että olen silti oma itseni vaikka en stressaisikaan jokaisesta pikkujutusta ja tulevasta.
Ja vaikka oon viime vuoden negatiivisistä hetkistä päässyt yli ja ne tunteet käsitellyt, jokainen vuosi tuo omat uudet negatiivisuutensa ja ikävyytensä tullessaan. Mutta sitähän tää elämä on.. Näihin sanoihin ja tunnelmiin, oikein mukavaa perjantai-iltaa teille kaikille, mä taidan viedä nää vajaan 25 kilsan pyörälenkistä väsyneet koipeni peiton alle piakkoin!
 |
| Kuva We<3it |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti