Joistakin teistä voi kuulostaa hassulta, että suren kissaa näin paljon, mutta Viiru tuli elämääni, kun olin 8-vuotias. Hän oli tukeni ja turvani kotona, kun koulussa asiat ei mennytkään ihan niin kivasti koulukiusaamiseni johdosta. Hän oli se, jolle selitin uusista ihastuksistani ja hän oli ensimmäinen, joka kuuli unelmani, kun sanoin ne omassa huoneessani ääneen.
Hän nukkui jokaikinen ilta mun sängyn jalkopäässä, hän herätti aamuisin kouluun ja töihin. Viiru ei ollut koskaan mikään sylikissa, mutta silti se tuli lähellä kun jompikumpi meistä kaipasi läheisyyttä. Se nukkui mustalla työtuolillani ja saatoimme istua siinä samaan aikaankin.
Viiru oli aina odottamassa mua kotona. Olin sitten ollut reissussa päivän, viikon, kuukauden tai puoli vuotta. Hän ehkä hieman aina mökötti mulle, kun olin ollut kauan poissa, mutta kyllä hän iltaan mennessä leppyi ja tuli viereen nukkumaan.
Vaikka olen muutaman vuoden asunut omillani, niin silti hän oli minulle tärkeä. Käytimme sitä kesällä yhdessä äitini kanssa eläinlääkärissä sillä hänen korvansa oli tulehtunut ja viikon antibioottikuurin vuoksi kävin joka päivä vanhemmillani hoitamassa Viirun korvaa.
Olen blogissanikin monesti maininnut Viirusta ja kaverini kaikki ovat kuulleet Viirun hauskoista tempauksista. Hän jää muistoihimme kissana, joka löysi aina sen väärän paikan nukkua (esimerkiksi muuten tyhjä työpöytä lukuunottamatta tyynyliinaa, joten Viiru tietenkin nukkui sen tyynyliinan päällä).
Hän oli rakas kissa ja rakas ystävä ja minulla on ja tulee aina olemaan ikävä kehräystään ja maukaisujaan. Lohduttavaa tässä kaikessa on se, että Viirulla ei ole enää kipuja vaan hän saa levätä rauhassa. Ja onhan luokseni kotiutunut uusi kissa Riku, josta kerron joskus enemmän.
Mutta halusin kirjoittaa jäähyväiskirjoituksen parhaalle ystävälleni 15 vuoden ajan ja toivoa hyvää matkaa kissojen taivaaseen. Mulla on nyt yksi suojelusenkeli lisää <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti