tiistai 19. maaliskuuta 2019

46 tuntia ilman puhelinta

Koin viime viikonloppuna nykyihmisen pahimman painajaisen, nimittäin elin 46 tuntia ilman puhelinta. Lauantaina ennen työvuoroa puhelin sammui eikä enää käynnistynyt ja jouduin odottamaan maanantaihin, että saan puhelimen huoltoon ja varapuhelimen. Näin ollen ilman puhelinta piti olla lähes kaksi vuorokautta. Onneksi tietokoneella pääsi facebookiin ja sähköpostiin ilmoittamaan tärkeimmille, ettei saa yhteyttä.

Vieläkin elän ilman whatsappia ja instagramia puhelimessa, mutta onneksi pääsen niihin kuitenkin tietokoneen ja tabletin kautta. Silti kun töihin meen, olen pelkästään perinteisten puhelinsoittojen ja tekstiviestien varassa ja se on outoa.

Tämä tapaus sai mut miettimään enemmän sitä, että miten paljon olemme nykypäivänä riippuvaisia puhelimesta. Ei pelkästään se, että pitäis olla jatkuvasti tavoitettavissa (mikä toisaalta tällaiselle kaukana kaikista tärkeistä ja yksin asuvalle on ihan hyvä asia), mutta puhelimessa on niin paljon muutakin. Siinä on herätys seuraavalle päivälle, siihen tallentaa muistioihin päivän mittaan muistettavia asioita ja sillä etsii tietoa.

Kun muutin Rovaniemelle, jouduin hyväksymään sen asian, että virtuaaliystävyys on minulle täällä arkipäivää ja muutenkin, kun kaikki kaverit lähti taas kerran ympäri Suomea, on sosiaalinen media ratkaisu yhteydenpitoon. Siksi nyt, kun en pysty olemaan ihmisiin samalla tavalla kontaktissa kuin ennen, tuntuu vielä enemmän yksinäiseltä. Onneksi tähän saumaan sattui hyvin ehkä kiireisin ja sosiaalisin viikkoni täällä Pohjoisessa....

On pelottavaa, miten paljon tuo älypuhelin on osa meidän arkipäiväämme ja miten avuttomaksi se saa ihmisen, kun sitä ei sitten jostain syystä enää olekaan. Mut onneksi itselläni oli kuitenkin sen verran maalaisjärkeä ja luonnollista selviytymiskykyä, että en ihan toimettomaksi mennyt ja pystyin kuitenkin elämään, käymään töissä ja olemaan muutenkin melko normaali sen 46 tunnin aikana, jonka puhelimeni oli mykkänä.

Myös siihen, että olen koukussa instagramin selailuun ja koen, että kaikki tärkeät hetket pitäisi sinne postata, oli hyvä herätys tämä puhelimen rikkoutuminen. Ei sitä jokaista elämänsä hetkeä tarvitse taltioida ja raportoida. Olen jo perus snäppäilyjä ja ihan kuvienkin ottamista alkanut vähentää, koska tajusin että elämästä jää nauttimatta niin paljon, jos miettii vain somepäivityksen tekstiä.

Mutta toisaalta some on myös tapa ilmaista itseämme ja kertoa meistä toisille. Itse koen jollain tavalla instagram feedini kertovan ihmisille siitä kuka olen, mitä tykkään tehdä ja millainen olen. En postaa selfieitä tai maisemakuvia sen takia, että kalastelisin tykkäyksiä tai haluaisin kehuskella elämälläni. Postaan sen vain siksi, että siitä tulee itselleni hyvä mieli. Ihan samalla olen kirjoittanut tätä blogia ihan vain sen takia, että haluan kirjoittaa näistä ajatuksista ja elämäni hetkistä jonnekin. Jonnekin muualle kuin tietokoneen tiedostoihin tai puhelimen muistiinpanoihin.

Lähes kaksi vuorokautta ilman puhelinta ja vähintään viikko ilman instagramia ja whatsappia puhelimessa on siis ihan hyvä ja herättelevä kokemus. Voin myös sanoa, että kyllä sen kestää ja ei siihen kuole :D

From: we<3it

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti