It's time for goodbyes

Oon aina ollut huono jäähyväisissä. Se on varmaan ollut osasyy siihen miksi olin 15-vuotiaaksi asti kotihiiri. Kotona ei tarvinnut hyvästellä ketään tai mitään, vaan elämä meni sitä samaa rataa. Siihen asti kaveripiirikin koostui niistä samoista naamoista, joita oli katseltu jo lapsesta asti. Mutta sitten tuli rippileiri ja muutti elämäni ja minut.

Rippileirin jälkeen olen ollut mukana neljä vuotta nuorisovaltuustossa, jonka aikana kokoonpano, jolla kokoustettiin ja järjestettiin tapahtumia vaihtui. Tievatuvalle piti päästä takaisin ja sinne kaksi kertaa palatessa porukka oli eri. Tyttötalo-toiminnalle ja 4H:n hallitukselle piti myös jossain vaiheessa sanoa heippa. Puhumattakaan neljän viikon kielimatkaporukasta tai kaikista vaihdon aikana tapaamistani ihmisistä.

Mulla on viha-rakkaussuhde kirjasarjojen viimeisiin osiin, televisio- ja netflix-sarjojen viimeisiin jaksoihin ja elokuvien viimeisiin kohtauksiin. Toisaalta on mielenkiintoista ja jännittävää nähdä miten juonikuviot punoutuvat yhteen ja millainen loppu sille tarinalle saadaan. Samalla se on kuitenkin sydäntä särkevää, kun pitää taas kerran sanoa hyvästi jollekin, johon oli uppoutunut täysillä.

Näitä samoja asioita mietin istuessani junassa matkalla Rovaniemeltä Seinäjoelle. Vastaanotan tutkintotodistuksen huomenna valmistuneiden juhlassa ja minusta tulee virallisesti restonomi. Minulla on siis vihdoinkin pätevyys ja tutkinto jollekin alalle. Ja ainakin tällä hetkellä tuo ala on se missä haluan työskennellä vielä myöhemminkin. Päätin jo silloin kun opinnot aloitin ja tapasin monia ylivuotisia opiskelijoita, jotka olivat nauttineet opiskelijaelämästä enemmän kuin opiskelleet tai sitten keskittyneet töihin, että minusta ei tule sellaista. Tavoiteajassa koulusta pois tuli mitä tuli. Silloinkin kun aloin puhua vaihtoon lähdöstä moni epäili valmistunko silti tavoiteajassa, mutta tässä sitä ollaan.

Tavoite #valmis2018 on siis saavutettu, mutta miksi pohdin asiaa melonkolisessa mielessä. Siksi, koska se, että valmistun, tarkoittaa myös lopullisia jäähyväisiä Seinäjoelle ja elämälle siellä. Vaikka olisinkin jäänyt sinne asumaan ja töihin, ei se olisi sama asia kuin mitä se on ollut viimeiset kolme ja puol vuotta. Ja sitä aikaa ja sen tuomia muistoja mulla tulee ikävä ja niille asioille on nyt vaikea sanoa hyvästi.

On vaikea sanoa hyvästi extemporesti lähdöille opiskelijabileisiin tai yksille, kun piti pitää vain koti-ilta ja tehdä kouluhommia. On vaikea sanoa hyvästi monen tunnin kahvitteluille kaupungin kivoimmassa kahvilassa, jossa viimeisen vuoden aikana oli vielä toinen syy käydä, kun sain tehdä harjoitteluni sinne ja sitä myötä syksyllä oli mukava vaihtaa entisten työkavereiden kanssa kuulumisia. On vaikea sanoa hyvästi lenkkimaastoille, joista opin viimein tykkäämään. On vaikea sanoa hyvästi kaikille niille muistoille, jotka opiskelujen aikana syntyi. On vaikea sanoa hyvästi kavereille, jotka elämääni tuli Seinäjoki-seikkailun aikana. Tietenkin tahtoisin vielä pitää yhteyttä ja nähdä, mutta elämästä ei koskaan tiedä tuleeko niin koskaan tapahtumaan.

Toki asiaa hieman lievittää se, että minua ei tämän jälkeen odota tuntematon. Tämän reissun jälkeen palaan siihen jo omanlaiseksi sisustettuun kämppään Rovaniemelle ja seuraavana aamuna menen töihin jo tutuiksi tulleiden työkavereiden seuraan tekemään työtä, jonka jo reilun puolentoista kuukauden jälkeen handlaan. Joten jäähyväiset voisi olla vielä vaikeammat.

Toinen syy miksi pohdin jäähyväisiä ja sitä, että olen niissä huono, on se, että joudun sanomaan huomenna vielä toiset jäähyväiset. Kaikki, jotka tuntee mut ja on mun blogiakin lukenut tietää, että mä olen fiktiofani, joka uppoutuu kirjoihin, sarjoihin ja leffoihin. Ja osaan niistä uppudun ihan kunnolla. Yksi tällaisista sarjoista on Uusi Päivä, jonka vihoviimeinen jakso ilmestyy huomenna.

Uudesta Päivästä on siksi tullut minulle tärkeä, koska olen kasvanut sen sarjan mukana. Olen käynyt läpi samoja elämänvaiheita sarjan hahmojen kanssa. Kävin heidän kanssaan lukion, sitten korkeakoulun ja nyt sarjan loppuhetkillä kun he valmistuvat ja suuntaavaat työelämään, mä teen myös samoin. Kahdeksan vuotta pyörineessä sarjassa ehti tapahtua vaikka mitä ja hahmot muuttua, mutta sitähän elämäkin on. Elämässä sattuu ja tapahtuu ja joka hetki me kasvetaan ja muututaan. Ja se on ihan ok.

Kun elämässä tapahtui muutoksia koulun, töiden ja aikuistumisen myötä, oli turvallista kolme kertaa viikossa palata tutuksi tulleeseen Virtaukseen ja niiden hahmojen elämään. Uusi Päivä on ollut kuin kallio, johon nojata ja josta ammentaa voimia. Se on ollut turvasatama ja latauspiste, kun et ole voinut katsoa kun korkeintaan kolme jaksoa viikossa eikä koko sarjaa alusta loppuun viikon aikana.  Se on ollut osa mun elämää ja nyt sitä ei kohta enää ole. Surullista.

Aika hassu sattuma, että sekä Uusi päivä että mun koulutaipale päättyvät samana päivänä. Vai onko se jotain muuta kuin sattumaa? Ehkäpä kohtalo? Ken tietää...

From: We<3it